Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

"Me ei voida olla sun kanssa, ettei meitäkin kiusata."

On mielenkiintoista, miten muistot valikoituvat. Jotkin lauseet, tilanteet ja hajutkin, jäävät loppuiäksi mieleen, vaikka ne ehkä haluaisi unohtaa. Usein sitä muistaa juuri ne ikävät sanat, jotka ovat polttaneet jälkensä muistin syövereihin.

"Me ei voida olla sun kanssa, ettei meitäkin kiusata" luokkakaverini sanoi minulle yläasteella. Ymmärsin kyllä häntä, kuka nyt haluaisi tulla kiusatuksi? Samalla rinnasta puristi ja jonnekin sisälle sattui tosi paljon. Luokkakaverini käveli muiden tyttöjen luokse ja minä jäin seisoskelemaan yksin.

Yksin vietetyt välitunnit olivat pitkiä. Ei ollut vielä kännyköitä, joita voisi tuijotella. Yritin näyttää siltä, ettei minua muka häiritsisi olla yksin. Nolotti kuitenkin, kun tiesin kaikkien tuntemattomienkin tajuavan, että minua ei ole hyväksytty porukkaan.

kiusaaminen-4

Jossain vaiheessa sain kaverin rinnakkaisluokalta. Epäilen, että häntäkin on taidettu syrjiä omalla luokallaan. Muistan kuulleeni hänestä ikäviä puheita, ja samaan tapaan varmaan minustakin puhuttiin. Ihmettelin, miksi minua mahdetaan kiusata? Miksi olen huonompi kuin muut?

Kolmen yläastevuoden aikana kehittelin monia tapoja suojautua. Välttelin tunneilla viittaamista, ettei vastauksiini naurettaisi ivallisesti. Lintsasin liikuntatunneilta, etten nolaisi itseäni. Esitin, etten välitä. Alisuoritin, koska en halunnut joutua kiusatuksi siitä, että olen nörtti ja saan kymppejä.

Luokkaretkellä 9 -luokalla aloin kotiinpaluumatkalla itkemään kaiken ivailun alla, ja luokanvalvojamme näytteli ettei huomannut mitään muiden käytöksessä. Tuntui pahalta, ettei hän puuttunut tilanteeseen.

Kotona mietin itsemurhaa. Muistan kun ajattelin, ettei minua kukaan kaipaisi, jos kuolen. Olin itseasiassa varma, että koirani Roni olisi ainut, joka minusta oikeasti välittää.

En kertonut kiusaamisesta kenellekään. En kirjoittanut edes päiväkirjaani, häpesin olla kiusattu. Mutta ajatuksissani kävin läpi, miten kostaisin jos voisin.

kiusaaminen-5

Olin niin onnellinen, kun yläaste päättyi. Olisin halunnut opiskelemaan toiseen kaupunkiin, jotta en joutuisi enää jatkamaan samojen tyttöjen ympärillä. Olin kuitenkin vasta 16 ja en saanut lupaa muuttaa pois kotoa, ymmärrettävästi. Onneksi lukiossa löysin uusia ystäviä. Olen onnekas siinä, että tärkein ystävistäni lukiosta on edelleen tiiviisti elämässäni ja hyvä ystäväni. Hän tietää minusta varmaan enemmän, kuin kukaan muu ♥

Miksi kirjoitan tästä?


Kirjoitan kokemuksistani, koska nyt itse pienen tytön äitinä pohdin jo tyttöni tulevaisuutta. Miten voimme vanhempina estää lastamme joutumasta kiusatuksi, tai itse olemasta kiusaaja?

Luin vähän aikaa sitten Ilta-Sanomista artikkelin, jossa lapset kertoivat ajatuksistaan köyhyydestä. He kertoivat, että köyhempiä lapsia kiusataan, koska heillä ei ole esimerkiksi samoja merkkivaatteita ja tavaroita kuin muilla. Että köyhät lapset ovat nöyrempiä ja kulkevat likaisissa vaatteissa.

Kiusaaminen jättää kamalat arvet ihmiseen. Jotkut kiusatuista nuorista eivät jää itsemurha-ajatuksissaan pelkästään ajatuksen tasolle. Kiusaamisen ei tarvitse olla fyysistä, jotta se satuttaa.

Vanhemmat eivät välttämättä edes huomaa, jos lasta syrjitään. Kiusaaminen voi kuitenkin näkyä arvosanoissa, kun lintsaaminen tai alisuorittaminen houkuttavat. Voi olla tosi kova paikka lapsen tai nuoren myöntää, että häntä kiusataan. Todennäköisesti kiusatusta tuntuu siltä, ettei kukaan voi auttaa ja kertominen vain pahentaisi asioita.

Lapset ovat osaavat olla julmia toisilleen jo ennen kouluikää, olen saanut valitettavasti seurata tätä sivusta. Syrjiminen alkaa varsinkin tytöillä tosi aikaisin. Mistä se opitaan? 

Meidän vanhempien rooli on tärkeä. Kiusaamista ei saisi yhtään hyväksyä, eikä hyssytellä. Silmät on helppo sulkea oman rakkaan lapsen tekemisiltä. Lapset eivät vielä ymmärrä syrjimisen merkitystä sille toiselle osapuolelle.

Onko teillä kokemuksia? Mikä siinä on, että kiusaaminen alkaa yleensä tytöillä jo pienenä, eikä pojat ole samanlaisia? 

 

17 kommenttia

  1. Hei
    Oli ihan pakko tarttua toimeen ja kirjoittaa. Kokemuksesi vastaa hyvin pitkälti omaani. Tulin 8 lk vieraalta paikkakunnalta "landelta" kaupungin "hienostokouluun" ja puhuin tietysti murtaen se riitti syyksi haukkua ja solvata minua. Lisäksi minä olin se hikipinko, tunnollinen ja pärjäsin kohtuu hyvin koulussa.Eikä minulla tietenkään ollut Lacostea, Benettonia, Leviksiä mitkä silloin oli the juttu. Vanhempani olivat keskiluokkaista väkeä, ei mitään von tai af-sukuisia aatelisia tai muuten varakkaita kuten useimmat luokkatovereistani. Minua pahiten kiusasi kuitenkin kaksioman luokan poikaa.

    Häntäluussani on ikuinen muistutus siitä kerrasta kun toinen potkaisi minua koulun portaissa kotimatkalla. Tipuin ( potku tuli selän takaa) kiviportaille suoraan reunalle niin että häntäluu osui kivireunaan. Muistan vieläkin sen räjähtävän kivun joka säteili koko alaruumiiseen kun mätkähdin portaalle.Jouduin pitämään taukoa rakkaasta harrastuksestani, ratsastuksesta kun istuminen oli yhtä tuskaa. Häntäluu meni vinoon potkun voimasta. En uskaltanut puhua kenellekään yhtään mitään koska kun olin erehtynyt sanomaan opettajalle kuka kamppasi minut samaisissa portaissa aiemmin,he uhkasivat tappaa minut! Pelokas yksinäinen tyttö pakeni tallille ja sain hevosista voimaa jaksaa. Yhtään päivää en lintsannut vaikka itkin joka päivä ennen kouluun menoa ja koulupäivät olivat yhtä piinaa ja pelkoa että mitä seuravaaksi joudun kestämään.

    Muistan aina ne nastat ja nuppineulat sekä hakaneulat tuolillani( aina piti tarkistaa ennen kun istui) ja ne lukuisat kerrat kun märkä sieni hups lensi päin kasvojani tai koululaukkuni oli kasteltu läpikotaisin tai varusteitani piiloteltu. Olen kullut joka kerta heidän ohittaessani minut nimitykset:Huora,rumilus,lihava läskikasa tapa itsesi senkin ällöttävä haisunäätä...Arvaa puhkesiko anoreksia? En vieläkään omaa tervettä suhdetta ruokaan enkä osaa katsoa itseäni peilistä niin että siellä näkyisi joku ihan edes kelvollinen tyyppi. Näen itseni yhä edelleen rumana ja lihavana. He mursivat minun hauraan murrosiän kehittymässä olevan itsetuntoni kyllä hyvin taidokkaasti päivä päivältä kunnes ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin uskoa että pakkohan mun on oltava viallinen ruma ja lihava kun kerta niin sanotaan.

    Löysin kuten sinäkin rinnakkaisluokalta ystävän( joka oli oikein hikipinkojen pinko ja yksinäinen) mutta vaikka välitunnit helpotti seuran myötä niin ennen tuntia luokassa sattui ja tapahtui.
    Tytöt vain jättivät minut ulkopuolelle, eivät puhuneet arvatenkin oli tuskaa kun piti tehdä jotain ryhmätyötä ja minut pakotettiin johonkin ryhmään väkisin...
    Olen jälkeen päin miettinyt, minne elämä kuljetti kiusaajat? Mitä tapahtui niille kahdelle pojalle?
    He menivät eri lukioon joten en tiedä minne elämä heidät on vienyt.
    Sanomattakin on selvää että kun ylioppilaskeväänä lakin päähäni asetin ja ovet opinahjoon suljin en ole sen koommin enää jalallani siihen paikkaan astunut. Enkä ole osallistunut luokkakokouksiin vaikka pyydetty on. En halua nähdä niitä ihmisiä enää. Muistot ovat liian kipeät.Kuka haluaa avata Pandoran lippaan ja saada kaikki vanha mennyt loska taas esiin? En minä ainakaan.

    Minulla on kaksi poikaa joista vanhempi on nyt koulussa. Sanomattakin olen herkällä korvalla seurannut ja puuttunut kun olen epäkohtia huomannut. Esikoista kiusattiin ekalla luokalla iltiksessä mutta se loppu kun siihen puututtiin heti. Kenenkään ei pitäisi tarvia kärsiä kiusaamisesta, minulla on nollatoleranssi siihen, sattuneesta syystä.
    Pojille molemmille opetettu ettei saa kiusata ja mitä se tarkoittaa ja miltä se tuntuu kiusatusta. Uskon vakaasti, että he ymmärtävät tämän eivätkä sorru kiusaamiseen. Toivon että nämä pojat eivät ainakaan kiusaa, ketään sukupuoleen katsomatta!

    VastaaPoista
  2. Päiväkodista juuri sanoivat, että tytöt syrjivät mutta pojat ovat fyysisiä, pienestä asti. Molemmat siis kyllä kiusaavat mutta tytöillä se on kierompaa. Ilmeisesti sisäänrakennettua, koska harva vanhempi sellaista varmaan opettaa.

    VastaaPoista
  3. Lapset ja etenkin tytöt osaavat olla niin julmia toisilleen! Olet kyllä aivan ihana kun haluat ja uskallat kertoa vaikeistakin asioista! Joku sai tästäkin varmasti toivoa ja vertaistukea! <3

    VastaaPoista
  4. <3
    Itsekin jouduin kiusatuksi, enkä vieläkään tiedä miksi...

    VastaaPoista
  5. Pojankin äitinä voin sanoa, että kieroa kiusaamista esiintyy myös pojilla. Ainakin älykkäämmillä pojilla, tai tietyn luonteisilla. Se liittyy kilpailuun ja taisteluun asemasta. Kilpailija pitää syrjäyttää. Sitten on erikseen poikien väkivaltainen kiusaaminen, joka on suoraa ja näkyvää. Eroperheen lapset kokevat erityistä tarvetta satuttaa lapsia, joilla näyttää olevan ehjä perhe ja vanhemmat läsnä 100%.

    VastaaPoista
  6. Hei!

    Itsekin olen ollut koko koulussa olo ajan eli 10-12 vuotta koulukiusattu..

    Jäljet mitä koulukiusaaminen on jättänyt on syvät vieläkin aika pitkän ajan jälkeen.. Itsellä kiusaaminen alkoi jo ekalla luokalla.

    Miia upeaa, että uskallat jakaa tällaiset kokemukset blogissa!!!!
    Tuli tunne, etten ole yksin näiden ajatusten kanssa..

    Itsekin aikanaan suunnittelin itse-murhaa ja juuri samalla tavalla ajattelin, ettei kukaan mua kaipaa..

    Katsotaan kirjoitanko itse blogiin tästä aiheesta sun innoittamana..

    Luottaminen ihmisiin on edelleen vaikeaa ja mua kiusasi pääasiassa pojat, niin varmaan voit arvata mitä se on tehnyt elämässä miehiin luottamiselle.

    Ihan uusiin harrastuksiin lähteminen on vaikeaa, varsinkin yksin. Nyt syksyllä aloitin fysiikkatreenit, mutta en olisi aloittanut ellei vetäjän kanssa olisi kesällä puhuttu ja kerroin arkuudesta.. Hän lupasi, että puuttuu jos joku käyttäytyy asiattomasta.. ONNEKSI ROHKAISTUIN!!! En enää jättäisi väliin mistään hinnasta..


    Nyt kun olen ollut 3 vuotta sinkku ja paljon miettinyt elämää, niin välillä tulee sellainen olo, ettei kukaan voisi mua rakastaa..

    Onneksi olen löytänyt paikan, jossa ihmiset on positiivisia ja kannustavia, jotka haluaa mulle vain hyvää ja menestystä.. Näiden ihmisten ansiosta olen hiukan kasvanut viimeisten kahden vuoden aikana.

    Itsellä ei ole lapsia ja saa nähdä saanko koskaan..

    Elämässä parasta on hyvät ja luotettavat ihmiset..

    VastaaPoista
  7. Minua kiusanneet olivat kaikki poikia koko yläasteen ajan. Periaatteessa koko jutun aloitti ja piti yllä yksi ainoa saman ikäinen poika.

    Kiusaamista helpotti kun samalla valinnaisella tunnilla olleet pojat lopettivat peesaamisen opittuaan tuntemaan minut. Meillä oli pieni ryhmä.

    Lintsasin varmaan koko kasin en halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa. Lukematta sain seiskoja ja kaseja ja joskus ysejä.

    Mutta vaikka koulu olis kiinnostanut niin en joko ollut paikalla edes kuuntelemassa saatikka kaiken paineen alla olisin kovasti jaksanut. Koealueet kuin pika pikaa edellisenä iltana.

    Mulla oli kavereita jonkinverran koulussa mutta eniten muualla. Kiusaaminen oli nälvimistä ja huutelua. Lähinnä sanallista sekä syrjimistä. Välillä tavaroita rikottiin tai tuunailtiin mutta se loppu koska handlasin tilanteet. Esim sain mopon käyntiin yms.

    Olin poikatyttö enkä alun shokin jälkeen koskaan näyttänyt niille että sattuu. Pukeuduin huomiotaherättävästi: taiteilijamaisesti ja punkahtavasti. En ehkä ollut kovis mutta pärjäsin.

    Ysin sain olla aika rauhassa joitakin hetkellistä tilanteita mukaanlukematta.

    Minut saattaa tunnistaa tästä, mutta sillä ei ole väliä, koska totuus on että enää en välitä. (Tosin netti on täynnä tekstiä ja Suomi täynnä kuisattuja ja kiusaajia, myös aikuisista jotka eivät ole kasvaneet aikuisiksi.)

    Olen antanut anteeksi myös itselleni mutta minun ei silti tarvitse koskaan olla missään tekemisissä kenenkään kanssa. Ja jos kirjoitus jotakuta loukkaa niin silloin kannattaa pohtia omaa suhdettaan siihen tilanteeseen. Samoin kuin niiden sinun kiusaajien jos he joskus lukevat sinun tekstisi.

    VastaaPoista
  8. Olen pahoillani sinun kokemuksestasi :( Minä ajattelen, että kiusaajat olivat silloin lapsia itsekin - eivät vielä tajua, mitä oikeastaam tekevät toiselle. Toki tajuavat syrjivänsä ja nälvivänsä, mutta eivät vielä ymmärrä, mitä se tekee toiselle ihmiselle. Empatian kyky siinä puuttuu. Eihän sitä monella aikuisellakaan ole, se on aika vaikeaa.. Toivottavasti edes itselläni nykyään olisi joka tilanteessa! Kiitos sulle kommentistasi, ja kaikkea hyvää tähän nykyiseen elämään <3

    VastaaPoista
  9. Kyllä ne kiusaamisen vaikutukset on nähtävissä aikuisenakin :( Oon pahoillani, että oot joutunut kokemaan tuollaista! :/ Mä otan vielä näin aikuisenakin kiusaamisen, sekä oikeassa elämässä että netissä, aika kovasti. Ei pitäisi, mutta kai sitä on niin syvällä jossain se lapsiMiia, jota kiusattiin että uskomatonta miten aikuisenakin voi joutua kiusaamisen kohteeksi. Ja otan myös muiden epäoikeudenmukaisen kohteulun jotenkin tosi henkilökohtaisesti, esim töissä! :(

    VastaaPoista
  10. :( Ainahan siinä on varmaan jotain tuollaista takana :(

    VastaaPoista
  11. Oli ihanaa tänään laittaa viestiä meidän fysiikkatreenien vetäjälle, että kiitos kun "ylipuhui", koska pitkästä aikaa juokseminen tuntui aksatreeneissä hyvältä ja jaksoin hyvin..

    Miia ymmärrän hyvin tuon sun ajatuksen ja mun mielestä se ei ole lapsiMiia vaan aikuinen Miia, joka haluaa kiusaamisen loppuvan :)

    Itsellä tällä hetkellä pientä uupumusta ollut havaittavissa, mutta koiran kanssa treenaaminen antoi uutta puhtia..

    VastaaPoista
  12. <3 Nykyään onneksi voi ajatella, että ei se vika ollut itsessä, vaan kiusaajissahan se on. Ei se tietysti silloin lohduta, mutta ehkä asian käsittelyä jälkikäteen.

    VastaaPoista
  13. Kiitos! Toimii varmaan itselle samalla terapiana, kirjoittaminen! :)

    VastaaPoista
  14. Ihan kamalaa :( Miten ootkin jaksanut kaiken sen :( Onneksi olet! Kamalia asioita nuori mieli joutuu kestämään :'( Minäkin muistan nyt, kuinka välillä meni välitunnilla ihan vessaan "lorvimaan" ja kuluttamaan välituntia, kun en halunnut olla yksin kaikkien edessä. Hävetti. Voi miten silloin olis tarvinnut ystävää.

    VastaaPoista
  15. Itse olen 13v (7lk) ja eräs poika nimitteli ja haukkui minua vähän 2 kk. Kukaan muu siihen ei lähtenyt, ja itse en ottanut itteeni tilanteesta. Tajusin itsekin että kaikki ei hänellä ollut oikein hyvin. 2 kk ilkkumisen jälkeen hän lähti johonkin erikoisryhmään. Ilmeisesti kotona ei mennyt hyvin. Tälläisiakin syitä voi olla siis.

    VastaaPoista
  16. Todella rohkeaa kirjoittaa tästä, kun kerroit, ettet silloin kertonut kenellekään! Jäin itse yksin ja aika ulkopuoliseksi jo ala-asteella, mutta yläaste oli vasta helvettiä kahden luokkalaiseni tytön vuoksi. Ulospäin he olivat ns. kilttejä ja kunnollisia ja epäonnekseni meillä oli sama harrastuskin. Minulla ei ollut taitoa eikä rohkeutta ottaa asiaa puheeksi kenenkään kanssa, mutta todellakin toivon, että omille lapsilleni osaisin antaa välineitä (toivottavasti eivät kyllä edes joudu vastaavaan tilanteeseen). Minuun pitkäaikainen syrjiminen ja pilkkaaminen on vaikuttanut aikuisikään asti ja tiedän, että vaikka minulla on nykyään paljon ystäviä, vaikuttaa tämä häpeän tunne sisimmässä vieläkin siten, että vaikka olen avoin, ihmiset kokevat, etteivät oikein tunne minua kuitenkaan. Olen myös omille vanhemmilleni yhä katkera, etteivät he nähneet tai puuttuneet lapsen hätään, vaikka selvästi oli nähtävissä, että olin yksinäinen. Kiusaajilleni en voi antaa anteeksi eivätkä ole pyytäneetkään...

    VastaaPoista

Kiitos käynnistä ja kommentista :)

Vanhemmat tekstit