Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Äiti, joka ei leiki

Minulla on kaksi lasta. Tyttöni on virallisesti leikki-ikäinen, ja päivät täyttyvät leikeillä. "Äiti on paras leikkijä", sanoi tyttöni eräänä päivänä. "Mutta enhän minä ikinä edes leiki sinun kanssasi", totesin.


Totuus ei tällä kertaa tullut lapsen suusta. Ihmettelen, miksi tyttäreni ajattelee minun olevan hyvä leikkijä. Ehkä hän toivoo minun leikkivän useammin, ja tämä oli jonkinlaista pyyntöä leikkiin.

Meillä oli joskus vaihe, jolloin tyttöni pyysi minua mukaan leikkeihin. Pikkuveli ei tainnut olla vielä syntynyt, tai oli ihan pieni vauva. Eli Ruu oli varmaan 3 ikävuoden paikkeilla. Silloin hän pyyteli jatkuvasti äitistä seuraa leikkeihin tai tekemään majaa sohvatyynyistä tai vastaavaa.

Sen vaiheen aikana sanoin melkein päivittäin, ettei äiti tule, äitin pitää tehdä nyt ruokaa, tai siivota ruuan jäljet tai äitin pitää tehdä töitä. Niin päiväni itseasiassa menevät- en ehdi muuta kuin kulkea paikasta toiseen siistimässä paikkoja, osana kaaoksen hallintaa. Meillä on aina vähän sekaista.

Mutta - sanoin kyllä lähes aina, että äitin viereen voi tulla leikkimään, kun äiti tekee töitä. Tai äitiä saa tulla auttamaan ruuan laitossa tai siivoamisessa. Jos pitää auttaa vaikka laittamaan nuken hiukset ponnarille, tuo nukke tänne, niin äiti laittaa. Vaikka en aktiivisesti osallistu, olen silti läsnä ja en torju. Koskaan ei tarvitse mennä toiseen huoneeseen leikkimään, aina saa olla seurassani.

äiti joka ei leiki

Silloin tällöin istun duplojen ääreen ja rakennan niistä prinsessalinnaa lasten kanssa. Se on ehkä luonnollisin leikkimisen alue minulle. Tai juoksen mörkönä lasten perässä ympäri saareketta. Joskus tanssimme yhdessä. Ehkä kerran viikossa piirrän jotain. Siinä oikeastaan kaikki leikki minun osaltani.

Jos lapseni leikkivät, tanssivat, nauravat, haluan kyllä olla mukana sivusta.

Kehun kivaa leikkiä, lähetän tanssista videoita ukille ja mummolle. Laulan iha-haa, kun lapset juoksee keppihevosilla ympärilläni. Luen kirjoja iltaisin, teen palapeliä silloin tällöin, annan keinussa vauhtia.

Mielestäni olen silti hyvä äiti. Lapseni saavat leikkiseuraa muista lapsista lähes päivittäin, ja leikkivät keskenään. Mutta osaavat leikkiä myös yksin.

Minun mielestäni äidin tai isän ei tarvitse olla päivittäin leikeissä mukana. Minusta tuntuisi vähän teennäiseltä kannella Ruun perässä jotain pikkuista vauvanukkea ja pukea sitä samalla kun hänkin tekee.

En halua esittää olevani sellainen, se kävisi tosi raskaaksi pidemmän päälle. Vai oppisiko siitä pitämään?



Lapsen maailmaan voi osallistua muutenkin. Esimerkiksi Ruu pulpattaa puhetta kuin papupata, ja kuuntelen häntä aina. Ja vastaan. Okei, joskus vastaan "en tiedä", kun hän kysyy kymmenennen kerran "miksi varpaita sanotaan varpaiksi"

Hellyyttä ja läheisyyttä saa ilman leikkejäkin. Syliin saa aina tulla - paitsi nykyään, kun haluan syödä, sanon että nyt äiti syö. Vauva-aikana tietysti pidin sylissä tarpeen tullen silloinkin.

Koen, että meillä on tosi läheinen ja rakastava suhde, tämä on minun tapani olla äiti.

Kuinka paljon te leikitte? Onko se monille teistä luonnollinen osa päivää, uppoutua leikkien maailmaan? 




Ei kommentteja

Kiitos käynnistä ja kommentista :)

Vanhemmat tekstit