Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kun aika mennä on

Jekku on nyt poissa.

Vili ulvoo alakerrassa sydäntäsärkevää itkua ja tuijottaa ulos ikkunasta. Minä sain lapset nukkumaan ja vasta sen jälkeen omat kyyneleet pääsi valtoimenaan irti.

Anteeksi Jekku, kun veimme sinut pois. Mulla on nyt jo ihan tosi kova ikävä sinua! Anteeksi. Päätös ei ollut helppo. Minä toivoin tosi paljon, että lääkitys olisi auttanut.

Jekku oli minun ensimmäinen ihan oma koirani. Olin 20 vuotias kun halusin ottaa koiran. 15 vuotta Jekku kulki mukanani, se on tosi kauan. Koko aikuisikäni.

En tuntenut rotua entuudestaan, mutta törmäsin jossain lehdessä juttuun jackrusselleista. Iso koira pienen koiran sisällä. Se kuulosti hyvältä. Minua varoiteltiin russeleista "liian energisiä ja aiheuttavat ongelmia". Lisäksi allergiatestit näyttivät punaista valoa - minun ei kannattaisi ottaa koiraa.

Sympathetics Edgar eli Jekku muutti luokseni silti. Voi että hän oli pieni! Ja välillä niin pippurinen!

Jossain rotukuvauksessa sanottiin, ettei russelit tykkäisi välttämättä paijauksesta. Jekku kyllä tykkäsi.

Kun vein hänet ensimmäistä kertaa vanhempieni luokse näytille, jouluna 15 vuotta sitten, äitini oli rullannut matot siltä varalta, että pentu pissaisi niille. No Jekku kiipesi mattorullan päälle ja väänsi siihen tortut :'D Mutta ei pissannut! Jekku itseasiassa oppi todella nopeasti sisäsiistiksi.

Jekku opetti minulle paljon. Ensinnäkin sitä, miten kannetaan huolta ja vastuuta toisesta. Oli joku syy tulla työpäivän jälkeen suoraan kotiin, piti aina huolehtia, että koira pääsee ulos. Olinpa sinkku tai en, kotona odotti joku ja hän oli minusta riippuvainen.

Kun muutin Jekun kanssa ensimmäisen kerran, Jekulle puhkesi eroahdistus. Hän meni ihan sekaisin erotilanteissa. Hyppi seinille, ulvoi, tärisi tuntikausia paluuni jälkeenkin, repi kaiken mihin ylsi ja mihin ei olisi edes kaiken järjen mukaan pitänyt yltää. Onneksi se saatiin nopeasti hoidettua eläinlääkärin tuella. Enää koskaan ei ahdistus puhjennut uudestaan.



Elelin välillä melko huoletonta elämää - kaupungit, kodit ja miehet vaihtui, mutta Jekku ja myöhemmin matkaan tullut nartturusseli Punkki pysyivät matkassa.

Kerran vietin Jekun kanssa kaksin joulua. Vaikka olin melkein yksin, en ollut yksinäinen, minulla oli Jekkuni. Siellä me Jekun kanssa istuimme yksiössäni ja katselimme ikkunasta lumen satelevan Ouluun. Siitä on jo 13 vuotta ainakin, muistan silti kuin eilisen, kun Jekku tuli aina keittiöön syliini ja katselimme korkean kerrostalon ikkunasta yhdessä ulos.

Kerran koetin opettaa Jekkua noutamaan kännykkäni, jos se soi, ja tuomaan sen minulle. Siihen aikaan kännyköissä oli vielä näppäimet ja Jekulla hampaat :) Kesken opetuksen menin piipahtamaan vessassa, ja kun tulin takaisin, Jekku repi kännykästä näppäimiä irti :D Itsepäs tyrkytin sitä hänelle!

Jekku oli aina kiltti, herkkä ja hyvähermoinen koira. Viimeisinä vuosinaan hän joutui totuttelemaan lapsiperheen hälinään - Jekku oli jo yli 11 kun meille syntyi Ruu.

Jekku nukkui ne ensimmäiset 11 vuotta samassa sängyssä kanssani. Vauvan vuoksi oli kuitenkin laitettava turvallisuus ensiksi ja Jekku ja Punkki saivat muuttaa lattialle.

Ystäväni ovat aina tykänneet Jekusta tosi paljon. Ja kun tutustuin Jussiin, hän otti Jekun ja Punkin heti kuin omikseen. Niinpä tämä Jekun poismeno on ollut monelle tosi surullinen asia. Eikä vähiten Ruulle. Hän ymmärtää jo, että Jekku ei enää tule takaisin. Remu ei vielä, eikä hän varmaan tule muistamaan Jekkua. Pitkin päivää on itketty ja Ruu on sanonut, ettei halua että Jekku kuolee.

Onneksi Jussi kävi tänään eläinlääkärissä Jekun kanssa. Minä en olisi ehkä pystynyt.

Jussi toi Jekun kotipihaan nukkumaan ikuista untaan. Tuolla omenapuun alla Jekku nyt on, sinne haudattiin viime vuonna Punkkikin. Vili sai nähdä Jekun, jotta tietäisi minne vanha ystävä joutui. Kun Vili tuli takaisin sisälle, koko hänen vartalonsa tärisi. Ystävä on nyt poissa, Vili tiesi sen.

Kiitos Jekulle kaikista näistä yhteisistä ajoista. Niin paljon me yhdessä touhuttiin! Ikävä on suuri ja sinulla on aina paikka sydämessäni.

Minä pelkäsin aina, että ehkä jonain aamuna Jekku ei enää herääkään. Se oli oikeasti toiveajattelua. Olisin ottanut sen vaihtoehdon paljon mieluummin, kuin tämän että joudumme itse tekemään päätöksen.

Tänä iltana Jekun tassut ei rapise alakerran lattiaa vasten. Jekku vaelsi iltaisin tuntikausia, joko dementian tai kipujen takia. Ei enää. Eilen illalla päätin, ettei tämä voi enää jatkua.

Anteeksi, pikku-ukko. Minä rakastan sinua koirani ♥ Kevyitä multia.



 

5 kommenttia

  1. Voimia perheenjäsenen menetyksen tuomaan suruun. Meidänkin russeli täyttää keväällä jo 10. Toivottavasti saamme vielä monta hyvää vuotta Frankien kanssa. Paljon haleja myös Vilille! ❤️

    VastaaPoista
  2. Otan osaa ❤️ Miehelläni oli samanrotuinen koira ennen kuin tapasimme ja hän rakasti koiraansa ihan hulluna. Ikävä kyllä koira sairastui ja piti lopettaa ? annoin mieheni lukea kirjoituksesi ja hän tunnisti monia kuvailujasi tuosta rodusta. Voimia!

    VastaaPoista
  3. Ymmärsinkö todella oikein, että et lähtenyt eläinlääkäriin saattamaan uskollista ystävää viimeiselle matkalle? Omistajan tehtäviin kuuluu myös se raskain tehtävä, vaikka se pahalta tuntuukin. Koira olisi varmaankin toivonut, että elämän tärkein ihminen olisi ollut vierellä loppuun asti.

    VastaaPoista
  4. Hei, joskus jo aiemmin meinasin sinulle kommentoida, kun jekusta kirjoitit, että ehkä olisi jo aika. En kuitenkaan voinut. Itsekin päästin kevään viimeisinä päivinä 15-vuotiaan ystäväni menemään, ja sitäkin päätöstä kypsyteltiin pitkään. On todellakin hienoa, että teitte päätöksen, eikä jekku joutunut nukkumaan pois. Ne tapaukset oikeasti harvoin ovat onnellisia ja kivuttomia. Paljon voimia teille jatkoon!

    VastaaPoista
  5. Otan osaa <3 Tiedän, että nyt on kova suru ja ikävä, voimia <3
    Tuli itsellekin itku.

    VastaaPoista

Kiitos käynnistä ja kommentista :)

Vanhemmat tekstit