En ole masentunut. En ole ihan varma, missä se raja menee, mutta innostun yhä asioista niin kuin ennenkin, ja jaksan hyvin nousta aamuisin sängystä. Minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia.
Kiitos kaikille tsemppaavista viesteistä ja vertaistuesta!
Olen vain uupunut. Voisikohan niin sanoa.
Syyt
Aloin perjantaina miettiä syitä, että miksi minusta tuntuu tältä, ja olen päätynyt seuraavaan.
- Hoksasin, etten ole moneen kuukauteen ollut ilman lapsia missään muualla kuin töissä.
Elämäni on jo noin 4 kk ajan ollut töitä ja lapsia, ei mitään muuta.
- Suurin osa töistäni on kotona tehtävää työtä, jonka pariin siirryn makuuhuoneeseen pariksi tunniksi, kun mieheni on tullut kotiin.
- Lopetin oikeastaan liikunnan melkein kokonaan, kun syksyn alussa alkoi sairasteluni. Sen jälkeen jälkeen menikin helposti pari kuukautta ilman liikuntaa, ja yleiskuntoni on laskenut huomattavasti.
Toki myös rankka syksy; sairastelut, rakentaminen ja vesivahinko vaikuttavat varmasti asiaan
Jokainen tarvitsee välillä irtioton
En tiedä miksi edes ajauduin tuollaiseen. Ensin minulla oli niin paljon töitä, että kaikki "vapaa-aika" meni niiden parissa.
Huomasin, että en halunnut tehdä miehelleni niin, että töitteni lisäksi hän "joutuisi" olemaan lasten kanssa keskenään myös minun muiden menojeni takia.
Koska tein paljon töitä, niin tuntuu jotenkin väärältä lähteä niiden lisäksi vielä muutenkin pois kotoa.
Mutta lähteehän miehenikin, niin kuin pitääkin! Hän harrastaa, on käynyt kavereiden kanssa mökillä ja on työmatkoja.
Miksi teen itsestäni mököttävän marttyyrin?
Vaikka mieheni ei varmastikaan mitenkään hingu jäädä lasten kanssa keskenään (se on aika rankkaa) niin silti, pitäisi minunkin käydä vapaa-ajalla tuulettumassa ja nähdä kavereita ILMAN LAPSIA.
Ajattelin töitä usein myös päivisin, kun olin lasten kanssa. Tekemättömät työt kummitteli mielessä, ja eihän niistä mitään tule lasten kanssa ollessa.
Pikkuhiljaa kaikki alkoi ärsyttämään
Kun et tuuletu, kaikki alkaa vähitellen ärsyttämään.
Joskus kesäkuussa viimeksi olin leffassa kaverin kanssa, ja oli tosi kiva käydä pari tuntia ulkona. Leffa oli hyvä (Elton Johnista kertova, suosittelen!) mutta sitten työkiireet alkoivat toden teolla ja en vain enää raskinut olla "ylimääräistä" poissa.
Vähitellen arjessa alkoi ärsyttää kaikki. Myös miehen naama ja sanomiset.
En ole enää aikoihin tervehtinyt iloisesti, kun mieheni tulee töistä. Olen ennemminkin ollut ärtyisä ja paennut omiin töihini. En ole lähtiessäni moikannut lapsiani pusujen kera.
Ei tällainen ole oikein muita kohtaan, eikä tietenkään itseäni.
Se, että jään enemmän kotiin, mutta olen sitten kuin seipään niellyt riivinrauta, niin mitä iloa siitäkään on?
Lasten kanssa yleensä olen jaksanut olla ihan iloinen, mutta sitten, kun mieheni tulee kotiin niin monesti vedän jonkin tympääntyneen moodin päälle. En oikein tiedä miksi.
Itseanalyysi
Moni ehdotti, että laittasin lapset päiväkotiin niin jaksaisin paremmin.
Itseasiassa tämä ei ole vaihtoehto, enkä halua tehdä näin.
SYYT: Tilda on vielä tosi pieni, ja ei lasten kotona ole ole minulle millään lailla ongelma - ongelma on, että olen itse liikaa kotona ja liia vähän ilman lapsia.
Tietenkään te ette voinut tätä ongelman ydintä tietää, koska en tiennyt sitä itsekään.
Minun täytyy vain itse nyt tajuta, että päivällä ei edes koeteta keskittyä töihin, koska se aiheuttaa lähinnä turhautumista.
Minun täytyy ottaa vapaa-aikaa, ilman lapsia ja ilman töitä. Eli ihan vapaata.
Minun täytyy ottaa liikunta takaisin ihan jokapäiväiseen elämään.
Neuvola ei muuten vastannut perjantaina viestiini mitään. Katsotaan, vastaakohan he lainkaan.
Itse itseäni niskasta kiinni
Otin tänään jo ekan askeleen! Lähdin aamulla kuvaamaan, eli otin koiran ja kameran mukaan ja lähdin luontoon. Arvatkaa miten mun kävi?
Tipuin veteen ja kamera meni myös. Tuli kallis reissu! :D
Ensi lauantaina menen ystävän kanssa ulos, ehkä syömään ja vaikka leffaan, tai jotain. Ja olen sopinut nyt kaksi stand up- iltaa ystävieni kanssa, eli tuulettumista tilattu!
Jospa saisin näistä virtaa ja voimavaroja arkeen ja meidän perhe saisi pirteämmän äidin! :)
